LIZ

Liz1.jpg?1474564714

Olen aina rakastanut kirjoittamista, minun on pakko tehdä sitä. Se saa minut rauhalliseksi, lähes seesteisen tyyneksi. Pystyn poistamaan sydämessäni pauhaavan vihan myrskyn valkoiselle paperille ja jättää sitten taakseni menneisyyden – unohtaa ikävät asiat.


Jossain mielessä kirjoittaminen on työtä, jota voisin tehdä läpi elämäni. Elämäni viimeiseen henkäykseen asti… Aikaisemmin kirjoittaminen oli vain jotain sellaista, jolla sain purettua mielestäni salaisimmat haaveeni ja ajatukseni, mutta nyt se on suurimmaksi osaksi työtä, jossa joudun laittamaan ajatukseni avoimesti esille. Olen toimittaja. En varsinaisesti oikea toimittaja, vaan koululehden toimittaja.


Aluksi oli vaikeaa kirjoittaa asioista avoimesti, kun tiesi lähes jokaisen koulutoverini lukevan lehteä, johon minäkin osana kuuluin. Vähitellen se kaikki helpottui. Puin hermostumiseni vihaan – vihaan kaikkea ja kaikkia kohtaan. Minulla ei ollut paljoakaan ystäviä, joten minun oli helppo vihata ja kritisoida ympärilläni olevia asioita. Sain pari kertaa potkutkin lehdestä, mutta aina lopulta joku pyysi minut takaisin. Ei armeliaisuudesta, ei ystävyydestä, yksinkertaisesti pakosta. Kaikki tiesivät minun olevan lahjakas kirjoittaja. Kaikesta siitä inhosta ja vihasta huolimatta mitä muut minua kohtaan tunsivat, jossain hiljaisissa mietteissä kirjoituksiani haluttiin lukea. Minä en kirjoittanut tylsistä politiikan asioista, en kissan ristiäisistä tai mistään muustakaan sellaisesta. Tai jos kirjoitinkin, ne eivät olleet välttämättä mairittelevasti tehtyjä.


Minun tehtäväni lehdessä oli kirjoittaa uutisia koko maan tilanteesta, sekä myöskin viimeisimmät – herkullisimmat ja törkeimmät – juorut kaupungistamme. Ja tämän kaiken minä tein silmät häijysti kiiluen, ketään säästelemättä, armoa antamatta. Luulen että moni pelkää lehtemme ilmestymistä. Joka torstai ihmiset ostivat lehtemme kädet vapisten – innokkaasti odottaen paljastuksia tai sitten peläten oman nimensä vilahtavan tekstissäni. Sellaista oli elämäni… Huolimatta kirjoituksiini kohdistuvasta mielenkiinnosta, kukaan ei näytä todella pitävän minusta. He eivät todella välitä nimestä, joka komeilee kirjoittamani tekstin ylä- tai alapuolella – olen vain yksi nimi muiden joukossa. Tai jos minusta halutaan sanoa jotain, se luultavasti tapahtuu inhosta väristen. No, tämä kyllä on aika yleistä koulutoverieni joukossa. Mutta ei se mitään, sellaiseksi minä olen itseni muokannut. Minua kartellaan eikä kukaan pääse niin lähelle, että joutuisin paljastamaan sisäisen haavoittuvuuteni.


Tosiasiassa lehti ei ole koko elämäni. Muutama vuosi sitten koulussamme perustettiin radio ’RadioTribal’, jonka toimittajana olen myös ollut alusta asti. Koska muiden mielestä minulla ei ole sosiaalista elämää, jouduin istumaan koulun radiossa perjantai-iltana kello seitsemästä yhteentoista. Radio-ohjelmani oli eräänlainen keskusteluohjelma, jossa käsitellään jotain päivän aihetta.


Ohjelmani alkoivat jokseenkin joka kerta samalla tavoin – minä joudun keskustelemaan yksikseni, kunnes sanon jotain joka saa puhelimet soimaan kuumana. Jouduin todellakin lähes herjaamaan kaikkea ennen kuin ihmiset suostuivat soittamaan lähetykseen ja sen jälkeen ohjelmassa on lähes avoin sota käynnissä.


Ohjelmani oli kouluradion yksi kuunnelluimmista vapaa-ajan ohjelmista. Eikä se johdu siitä, että äänestäni pidettäisiin. Minua kuunneltiin, jotta koulutoverini saisivat puheenaihetta viikonlopuksi tai seuraavan viikon alkuun. ”Kuuntelitteko Liz Matthewsin Night Wizardia perjantaina? Se friikkipimu on sitten aivan… Minä en tajua miksei sitä potkita pois radiosta.” Tylsille ihmisille puheenaihetta…


Minulla ei todellakaan ollut minkäänlaista koulun ulkopuolista sosiaalista elämää. Siinä kaikki olivat oikeassa. Se oli aivan oma valintani. Minä en osaa luottaa ihmisiin. Siksi yritän pitää heidät poissa henkilökohtaiselta turvavyöhykkeeltäni. Se on ympärilläni oleva kehä, joka kiertää minua ympäriinsä noin puolitoista metriä joka suuntaan. Toisinaan hieman enemmänkin…


Ei se aina ole ollut tällaista. Ei todellakaan – päinvastoin. Joskus kaipaan päiviä vuosia sitten, jolloin minulla oli paljon ystäviä. Kun olin 9-vuotias, minulla oli Tina Browning –niminen ystävä.  ’Tee’ oli paras ystäväni ihan pienestä asti. Teimme kaiken yhdessä. Kerroimme synkimmät salaisuutemme toisillemme, yökyläilimme, pidimme hauskaa…


Mutta joskus jokin pieni sana tai tapahtuma muuttaa elämäsi. Tässä tapauksessa muutaman muunkin elämän.




MISS PIGGYN KOMMENTIT:

Tämän tarinan nimi on "Kuoleman varjo". Tarina kertoo pienestä kaupungista Coloradon osavaltiossa, nuorisojoukosta, tuntemattomasta murhaajasta, vuosien varrella tapahtuneista murhista ja poliiseista, jotka yrittävät selvittää mitä yhteyttä noilla kaikilla tekijöillä on...

Valmiiksi olen saanut puolenkymmentä lukua. Tarinaa olen kirjoittanut joskus 2000-luvun alussa ja muistaakseni julkaisin kaikki ensimmäiset luvut jossain nettisivullakin, mutta en ole aivan varma kun aikaa on kuitenkin kulunut jo viitisentoista vuotta.